Energiamarkkina on monimutkainen tori

 

Markkinat toimivat samoilla säännöillä kaikkialla. Kysyntä ja tarjonta kohtaavat tiettyyn hintaan ja tietyllä määrällä. Kuitenkin energia on erikoinen hyödyke. Sitä ei voi varastoida, sen siirtäminen kulutettavaksi kuluttaa sitä itseään, sen tuotanto ei ole tasaista ja tuotantokustannukset vaihtelevat ja erisyklisesti erilaisten tuotantotapojen kanssa. Lisäksi energia synnyttää ympärilleen monopolistisia rakenteita, joita pitää lainsäädännöllä kontrolloida. Samaan aikaan sekä energian kuluttaminen että tuotantotavat ovat erittäin politisoituneita aiheita, joissa jokaisella argumentilla on omat tavoitteensa ja omat vahvat perusteensa.

Kysyntä Suomessa (TEM raportti 10.11.2009) on sähkön osalta enimmäkseen rakentamisessa ja teollisuudessa. Tämän kysyntä on hieman laskenut suomalaisen teollisuuden ongelmien vuoksi, mutta silti sen odotetaan olevan 40-50% luokkaa vielä vuonna 2030. Kasvuennusteita on hieman pienennetty. Eniten kasvaa tulevaisuudessa liikenteen sähkönkulutus, mutta sen merkitys jäänee alle viiden prosentin. Kevyt ja keskiraskas teollisuus (suurin osa asiakkaistani) toivovat etenkin edullisia hintoja, raskas teollisuus hintavakautta ja toimitusvarmuutta ja toisaalta valtiolliset instanssit toimitusvarmuutta ja turvallisuutta. 

Raskaan teollisuuden halu sitoutua suuriin energialaitoksiin, jopa kalliimmalla ennustetulla MANKALA-hinnalla, liittyy juuri ennustettavuuteen. Tämä pienentää heidän kokemaansa riskiä ja sitä kautta alentaa tuottovaatimuksia sijoituksille. Tämä on tärkeää heidän muutenkin vaihtelevilla lopputuotemarkkinoilla. Kevyelle teollisuudelle energianhinta ei ole niin tärkeä komponentti kokonaisuuden kannalta. He miettivät sitä vain yhtenä kustannuskomponenttina muiden joukossa.

Sähkön tuotanto jakaantuu ydinvoimaan (noin neljännes), vesivoimaan, kivihiileen (noin kuudennes), biomassaan, maakaasuun ja nettotuontiin (noin kahdeksannes), turpeeseen (n. 6%), tuuleen 0,3% ja jätteeseen 0,8%. Pelkästään tämän listaaminen tuo mieleen useita eduskuntaväittelyitä työllisyys- ja ympäristövaikutuksista. Sen vuoksi erilaisia päällekkäisiä tukimuotoja ja toisaalta lupamenettelyitä on luotu ja luodaan yhä. Tämä tekee energiantuotannon vertailun kustannusperusteisesti varsin haastavaksi. 

Eiliset sopimukset eivät ole samanlaisia tämän päiväisten kanssa ja esimerkiksi syöttötariffit nostavat tuulen tuotanto-osuutta enemmän kuin tuotantokustannusten ja markkinahinnasta voisi päätellä.

Epätasapaino tuotannon ja kysynnän välillä rasittaa siirtoverkkoja ja tuulisena päivänä osa tuotannosta joudutaan dumppaamaan jakelun häiriöttömyyden varmistamiseksi. Tuulisen päivän alentunut hinta ei toimi riittävästi tehokkaana kannustimena tuotannon vähentämiseksi. Kysyntäpuolella tuotantoa on vaikea ajoittaa tuulisiin päiviin, jolloin hinta olisi alempi. Säätövoimana vesivoima on nopein, mutta riittämätön kokonaisuuden kannalta. Jäljelle jäävät vienti ja tuonti.

Kokonaisuutena sähkön tuotantokapasiteettia on valmistunut paljon teollisuuden taantuman aikoihin, joka on osaltaan painanut hintaa varsin edulliselle tasolle. Tällöin vanhanaikaiset voimalat eivät ole enää olleet tuotannossa ja esimerkiksi päästökauppaoikeuksien hinta on painunut lähes olemattoman alhaiseksi. Tämä kannustin päästöttömyyteen on (tällä hetkellä) menettänyt merkityksensä. Eikä asiaa ole ajanut myöskään keskustelu windfall-veroista, joka on lisännyt epävarmuutta päästöttömien tuotantomuotojen kehittämiselle ja investoinneille olemassa olevissa laitoksissa.

Kysyntäpuolelle säädetyt energiatehokkuuslait on nähty kevyessä teollisuudessa lähinnä viranomaisien kiusantekona etenkin, kun energiatehokkuusinvestoinnit eivät ole kannattavia näin edullisilla sähkönhinnoilla. Tämä hidastaa energiatehokkuustavoitteiden saavuttamista, sillä energiankulutuksessa olisi monessakin kohteessa saavutettavissa noin 20% säästöt, mutta niiden toteuttaminen maksaa itsensä takaisin viidessä vuodessa (tai jopa pidemmässä ajassa), jolloin tällaiseen ei haluta varoja sitoa.

Energia on merkittävä tekijä mietittäessä niin suomalaisten kuin ihmiskunnan tulevaisuutta. Sillä on merkitystä niin ilmastonmuutoksen torjunnassa, muussa ympäristönsuojelussa sekä taloudellisessa kasvussa ja hyvinvoinnissa. Kuitenkin kokonaisuuden ollessa monimutkainen, hyvää tarkoittavat laki- ja säädöshankkeet voivat tehdä osaoptimointeja, jotka haittaavat tavoitteita muualla. Sen tähden toivoisin, yhdessä asiakkaideni kanssa, kokonaisvaltaista näkökulmaa energiamarkkinaan uutta säädäntöä kehittäessä.

Niklas Koskimies

Expec Oy

Pakolliset energiakatselmukset
turhaa sääntelyä vai kilpailuetu

 

1.1.2015 tuli voimaan energiatehokkuuslaki, joka velvoittaa suuret yritykset suorittamaan energiakatselmuksen. Suureksi yritykseksi tämän lain piirissä katsotaan sellainen, joka työllistää koko konsernin osalta enemmän kuin 250 henkilöä (ml. ulkomaat) tai liikevaihto on enemmän kuin 50 miljoonaa euroa tai tase 43 miljoonaa euroa.

Tämä kirvoitti monenlaista keskustelua. Toisaalta laintarkoitus energiatehokkuuden parantamiseksi nähtiin hurskasteluna ja katselmustoimintaa lisärasitteena liiketoiminnalle. Olettamus oli, että energia-asiat kustannuskomponenttina ovat jo viritetty äärimmilleen tuloksenteon ja voitontavoittelun sanelemina. Toisaalta asiakkaani, joilla on ollut käytössä ISO14001 ympäristöjärjestelmä, ovat jo tarkkailleet energian ja vedenkulutustaan systemaattisesti. Yleinen mielipide lakia kohtaan olikin, että tämä viranomaisten ulkoistamaa tiedon keräämistä.

Kymmenisen energiakatselmusta myöhemmin voin kuitenkin todeta, että pelkästään asioiden kirjaaminen lain edellyttämällä tavalla nostaa säästökohteita esiin. Näitä on löytynyt yleensä helposti moninkertaisesti katselmustoiminnan kustannuksiin nähden. Suurin osa investoinneista maksaa itsensä takaisin parissa vuodessa. Lisäksi pelkästään käyttöteknisillä parannuksilla, kuten hallien pimentämisillä, on parhaimmillaan saatu konserniin 100.000 euron vuosisäästöt.

Ongelma yleensä on kiinteistöjen ja kohteiden suuri lukumäärä, pieni absoluuttinen koko ja hajautettu vastuu. Tällöin säästöt tuntuvat mitättömiltä yksittäin. Ilman energiakatselmusta näitä ei skaalata koko organisaation tasolle. Toisaalta ympäristöjärjestelmän luulisi tekevän nämä näkyviksi, mutta vasta katselmustoiminta laittaa säästöille hintalapun. Energiansäästö megawattitunteina ei puhuttele johtoryhmää yhtä selkeästi kuin eurot. Lisäksi ympäristöjärjestelmä on laajempi kokonaisuus kuin pelkästään energiankulutus, jolloin se ei saa tarvitsemaansa huomiota.

Väitän, että energiakatselmustoiminta on tuonut monelle yritykselle uutta mietittävää kannattavuuden parantamisen näkökulmasta. Tietoisuus myös näistä aiheista paranee myös asiakkaiden parissa.  Siksi uskon vahvasti, että kansainvälisessä kaupassa ISO50001 energiatehokkuusjärjestelmä tulee lyömään itsensä läpi ihan yhtälailla kuin ympäristöjärjestelmät aikanaan. Silloin energiatehokkuus ei ole pelkästään ekoteko, vaan se on myös kannattavuuskomponentti ja kilpailuetu.

Niklas Koskimies, energiajuristi ja auktorisoitu EV67
Expec Information Systems Oy